tiistai 30. elokuuta 2011

Jos ihan rehellisiä ollaan...

Minulta aina välillä kysytään, kuinka jaksan aina olla niin positiivisella asenteella liikkeellä. Ihan reaalielämässä kuin joskus täällä blogin puoleisessa maailmassakin. No vastaus on oikeastaan kaksijakoinen. Ensinnäkin tietty positiivisuus on varmaan imetty äidinmaidon mukana perusluonteeseen. Vähän niin kuin tyyliin "Ilo pintaa vaik syvän märkänis!". 

Toinen puoli asiaa on, että jos ihan rehellisiä ollaan, niin vituttaahan se välillä minuakin. Ottaa päähän, harmittaa! Äiskän puolesta: miksi ihmeessä hänelle kävi näin? Miksi hän ei saanut terveenä vanheta ja riidellä kanssani? Ehkäpä ottaa jossain vaiheessa vaikkapa avioero! Mistä sitä tietää. Ainahan sitä välillä tuli riideltyäkin. Sitten harmittaa omasta puolesta. Miksi minulle kävi näin? Miksi en saanut viettää samanlaista tasapainoista vanhenemista ja vanhuutta kuin suurin osa muista ihmisistä? Välillä tympii tämä paikalleen sidottu elämä! Koko ajan elät kuin toisen ihmisen kautta. Olen joskus sanonutkin, että jos Äiskän kunto nyt yht'äkkiä romahtaisi, niin se olisi minulle henkinen katastrofi. Joskus katsotaan Äiskän kanssa toisiamme silmiin iltapesulla; ensin alkaa toista itkettämään, ja pian itketään yhdessä. Joskus taas tekisi mieli mennä ulos patiolle, istua pöydän ääreen ja ryhtyä polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa. On sitä joskus tullut yksinäinen kyynelkin pyöräytettyä.

Mutta ei helvetti! Eihän se ole mitään elämää, jos negatiivisuudelle antaa vallan. Katkeruus ja voivottelu syövät miestä sisältä päin. Kaverilta karkasi 20 vuotta sitten emäntä musiikkiopiston rehtorin mukaan. Ja 20 vuotta olen aina tavatessamme seurannut, kuinka katkeruus vie koko ajan elämän iloa kaverista lisää. Elämä on asenteesta kiinni. Isoja hyviä juttuja ei kaikkien kohdalle satu koskaan. Siksi on päätettävä metsästää paljon pieniä. On osattava innostua ja iloita vähäpätöisistä asioista. Kuten minä eilen: päiväni kohokohta oli, kun onnistuin kuvaamaan työpaikkamme seinän vierestä keskellä Joensuun kaupunkia lehtokurpan kahden metrin päästä. Se oli hienoa. Ei vituttanut yhtään. 

Ja viinan juonti. Tuntuu ihan kliseeltä sanoa, että se ei sitten ratkaise mitään. Niin se on. Ei ratkaise. Ja tupakoimattomuudella pidennän todennäköistä elinikääni eli pystyn kulkemaan kauemmin Äiskän rinnalla. Avioliittoon vihittäessä kysytään: tahdotko rakastaa jne.? Siis tahdotko! Rakastaminen on vähän samanlainen juttu kuin tuo positiivisuus. Molemmat ovat tietyssä määrin ja tiettyyn rajaan saakka tahdon asioita. Minä olen luvannut tahtoa rakastaa Äiskää. Minä olen kolme vuotta sitten ennen leikkausta luvannut Äiskälle, että minä rakastan häntä ja kävi leikkauksessa miten tahansa, niin yhdessä mennään elämän tappiin. Ei näiden kahden lupauksen toteuttaminen negatiivisella asenteella onnistu. On pitänyt luvata itselleen: TAHDON ELÄÄ POSITIIVISELLA ASENTEELLA.

No, nyt on urputettu. Seuraavan kerran sitten taas reilun puolen vuoden kuluttua, jos on tarvetta. Tänään oli ruokailussa helppo päivä. Tiesin, että tulee vähän oudompi omaishoitajan vapaapäivän tekijä. 

Mannapuuroa ja mehukeittoa

Mannapuuron Vaparintekijä teki periaatteessa paketin ohjeiden mukaan. Ainut vaan, että haudutti tunnin niin pienellä tulella, että juuri ja juuri kiehui. Ja hämmensi vispilällä koko ajan. Oli parasta mannapuuroa mitä olen koskaan syönyt!
Mehukeiton keitin jo eilen, että olisi tänään jäähtynyttä. Puolitoista litraa variksenmarjamehua, johon sitten lisäsin kolme ruokalusikallista perunajauhoja. Kuumentelin kiehuvaksi. Se on siinä. Ei tarvitse välttämättä lisätä sokeria, sillä mehussa on sitä jo aika reilusti.

Äänin 4 - 0 hyvää. Äiskän asteikolla kakkonen.

7 kommenttia:

  1. Siis - itku tuli silmään minullakin kun luin tätä.

    Eihän tuollaisia miehiä ole olemassakaan! Voi sentään millainen tuuri Äiskällä on ollut! Tuli oikein onnellinen mieli tuosta! Teillä on rankkaa, mutta olette YHDESSÄ!

    Olen aina ollut samaa mieltä, että turha on elämäänsä negatiivisuudella myrkyttää. Se on ihan tosi, että sitä saat miten ajattelet.

    Jos aamulla katsot myrtsinä peiliin, etkä näe hymyn häivää, et mitään iloa elämässä, se päivä on pilalla jos et tee asialle mitään.

    Mutta jos katsot peiliin, näet sen saman väsyneen hapannaaman, mutta hoksaat vääntää naaman hymyyn ihan väkisin, aivan taatusti alkaa hymyilyttämään oikeasti jos ei ihan naurattamaan.

    Minä testaan tuota konstia ankeina aamuina ja ihmeesti se auttaa joka kerta! :D Minulla on kyllä harvoin ankeita aamuja nykyään. Koirat pitävät siitä huolen! :D

    Toisaalta olen luonteeltani melkoisen positiivinen, joten tuo naaman väkisin vääntäminen hymyyn ei ole erityisen vaikeaa. Alkaa jo valmiiksi naurattamaan, kun päädyn ajatukseen että nyt virnistellään paha mieli pois. Siinä sitten vääntelen aikani ja kohta on ihan hyvä olo.

    Positiivinen elämänkatsomus on todellakin pitkälle myös tahdon asia. Toisille se on helppoa, ja toisille todella vaikeaa, mutta onnistuu kun sinnikkäästi yrittää. Pitää vain tunnistaa ne negatiivisen ajattelun alkuvaiheet, ja yrittää pois niistä heti alkuunsa ettei jää se sama negatiivinen levy pyörimään päälle.

    Minun mielestäni ilo ja onni on juuri pienissä asioissa.

    Olipa tuuri kun teillä oli hyvä mannapuuron keittäjä! Mannapuuro ja mehukeitto on tosi hyvää. Pitääpä laittaa joku päivä, on kuukausia siitä kun söin viimeksi!

    VastaaPoista
  2. Niin. Ja sitten kun se aamuilme jää päälle koko päiväksi, tiedämme tulleemme vanhaksi. (Tai toinen yhtä pistämätön vinkki on se, että nuoruuden seurustelukaverit tulevat potkukelkalla vastaan kesät talvet.)

    VastaaPoista
  3. Enpä taitaisi paremmin asioita sanoa kuin te, Iskä ja Laali.

    Minun lisäni tähän ja muihinkin vaikeisiin elämäntilanteisiin tulee brittielokuvasta n. viikko sitten. Valitettavasti katsoin vain puolisen tuntia lopusta, enkä muista nimeäkään. Joka tapauksessa, vanhempi naishenkilö sanoi nuorelle poikapuoliselle ystävälleen: "Kun paska osuu tuulettimeen, osta teltta!" Mikä ilmaisu!!!
    Minun tulkintani on tämä: suojautua pitää, mutta teltta ei ole muuri. Se joustaa ja on ohut, se läpäisee äänen ja valon, mutta tarvittaessa antaa näkösuojan ja yksityisyyden. Ja siellä voi vaikka hekotella yksikseen eikä paska pääse läpi! Eikä se tarkoita missään tapauksessa eristäytymistä tai muiden ihmisten laiminlyömistä, päinvastoin. Pitäisiköhän tehdä seinätaulu tästä ;D

    Mahtava Vaparintekijä mannapuuroineen! En ole saanut/tehnyt mannapuuroa ainakaan 30 vuoteen. Pelkään, että lapsuuden makumuisto ei toteudu, kuten kävi talkkunapuuron kanssa :(

    VastaaPoista
  4. Kyllähän se positiivisuus monesta liemestä ja fiiliksestä pelastaa ja auttaa elämässä eteenpäin. Pakko se on repiä pintaan vaikka syvän märkänis ja joskus se on kaivettava ihan pirun pienestä asiasta, kuten vaikka siitä että herää aamulla, eikä kuollutkaan yöllä... tosin joskus se kuoleminenkin on tuntunut positiivisemmalta vaihtoehdolta. Mutta kun taas sitkuttaa hetken, niin onhan se positiivista olla elossa ja taas löytää jostain pienestä se iloa ja positiivisuus. Joskus se on vaikeaa varmaan sulla, niinkuin mulla ja monella muullakin, mutta kun on perusluonne jossain selkärangan uumenissa, niin tuleehan se sieltä pintaan kun aikansa märehtii :)

    Katkeraksi jos alkais tulla, niin sitähän kyllä riittäis, aihetta ja asiaa mistä voisi katkeroitua. Oma elämä tuntuu usein niin vääränlaiselta ja epäoikeudenmukaiselta toisiin verrattuna, että aina olis aihetta katkeruuteen. Mutta kun sekään ei mitään auta, joskus kyllä salaa toivon että sais näitä vastoinkäymisiä, vaivoja ja murheita osua niillekin ystäville joilla aina menee vain hyvin ja kaikki onnistuu ja on kunnossa... että oppis nekin vähän tätä elämän varjoista puolta, kun tuntuu että toisille aina vaan paistaa. Olen täysin sitä mieltä, että näitä murheita ja vaivoja ja vastoinkäymisiä ei ole mitenkään inhimillesti jaettu, että jokaiselle jotain... paljon on ihmisiä jotka ovat saaneet niitä ihan liikaa, ja taas niitä joille niitä ei ole siunaantunut ollenkaan, täysin epätasapainoisesti.
    Enkä mä nosta lippua sillekkään, että ihminen saa sen minkä jaksaa kantaa, kyllä monta kertaa kuorma on ollut liian painava minkä alle on tuupertunut, ihan liian kanssa kannettavaa.

    Mutta toisaalta, jostain sekin ajatus tulee, että päivät on ennalta määrätyt ja elämänkulju jossain jo aiemmin päätetty. Äiskän onni ja siunaus on sinunlainen mies. Olet tosi harvinaisuus, kauniine sanoinesi ja asenteesi kanssa ja pysyt lupaustesi takana, tapahtui mitä tahansa. Se on harvinaista, mutta kielii rakkaudesta ja vastuusta. Nostan sinulle hattua!

    Itse olen paljon sairastaessa surrut sitä, ettei ole sitä omaa ihmistä vieressä, joka pitäisi huolen ja auttaisi. Sairaalan vierastunnilla se riipoo ihan kamalasti, kun oman sängyn viereeen ei tule sitä joka pitäisi kädestä ja katsoisi rakastuneen huolestuneesti... silloin kun olen sairaalassa pystynyt kävelemään olen aina vierasaikana kävellyt pois petiltäni, etten näkisi näitä muiden vieraita.
    Onneksi ole ollut Äiskän sängyn vierellä sairaalassakin ja olet vierellä nyttenkin!
    Vaikka siihen varmasti olet joutunut positiivisuuden repimään joskus epätoivon alhosta pienistä asioista!

    Mutta periks ei anneta, edes piruuttamme :) ja hymyillään vaikka syvän märkänis :)

    tulihan papatusta... :)

    VastaaPoista
  5. alussa ei ollut varmaa jääkö mieheni henkiin aivohalvauksesta, ja päätin jo silloin, että nyt ei ole oikea aika alkoholille. Olin ekat kuukaudet aivan raivoraitis ja myöhemmin varovainen (tapahtui tänä vuonna). Suru on kyllä edelleen suuri, kun toinen menetti paljon. Mutta toisaalta kukaan ei luvannut minulle helppoa elämää.

    VastaaPoista
  6. Minähän JOIN. Mutta sitten, kun Äiskä kotiutui, niin se loppui kuin seinään. Vuosi taisi mennä parilla saunakaljalla.

    Ja kyllä se paha mieli toisen ja myös itsensä puolesta tulee vieläkin.

    VastaaPoista

Kommentoi ees Iskän mieliks!
Robottien häiritsevän toiminnan takia kommentointia on valitettavasti tiukennettu.